Puutarhaperinne kirjallisuudessa

Suomalainen puutarha

Puutarhaperinne on mielenkiintoinen käsite. Moni haluaa perinteisen puutarhan tai perinnekasveja pihaansa tai entisöidä vanhan pihan perinteiden mukaan. Tämä on tietysti todella hieno juttu.

Mutta miksi pidämme joitain asioita puutarhassa suomalaisina perinteinä ja toisia taas emme? Englantilainen, ranskalainen tai japanilainen puutarha on varmaan sinullekin enemmän tai vähemmän tuttu käsite.

Millainen on sitten se suomalainen puutarha? Onko edes olemassa mitään ”suomalaista puutarhaperinnettä” ja jos on, onko se aina ollut samanlainen?

Vanhoista kirjoista voi löytää ihan mahtavaa aikalaistietoutta, kirjan aiheesta riippumatta. Joten kurkataanpa hieman, mitä sieltä paljastuu suomalaisista puutarhaperinteistä.

suomalainen puutarha kirjoissa

Kaipaatko vinkkejä vanhan perennapenkin kunnostukseen? Löydät ohjeita tästä artikkelista.

Puutarhan alkuperä

Puutarhan, kuten muunkin viljelyn, alkuperä on idässä. Eurooppaan puutarhavirikkeet tulivat Kaksoisvirtain maan sivistyskansoilta.

Kristinusko juurrutti maailmankuvaan Eedenin paratiisin, jossa Suuri Puutarhuri kasvatti kaikenlaisia ihania puita.

Raamattu onkin verraton puutarhahistorian kirja. Paitsi monia meillekin tuttuja kasveja sieltä löytyy myös monen puutarhaan liittyvän filosofisen aatteen perusta.

Alkuaikojen puutarhaviljely voidaan jopa nähdä eräänlaisena kadotetun paratiisin etsimisenä.

Kristinuskon myötä Suomessakin opittiin tuntemaan Getsemanen puutarha ja Korkean Veisun Salomon yrttitarha, jossa rakastettu kohdataan aamulla varhain. Matias Salamniuksen laulussa vuodelta 1690 kerrotaan Jesuksen kärsimisestä kryytimaassa.

Ja yllättävän monille tulee vieläkin yrttitarhasta välitön mielleyhtymä virren sanoihin ”käy yrttitarhassa polku”.

Ei ole ihan yhden käden sormin laskettavissa ne kerrat, kun Taimipihalla vaimon kertoessa halustaan rakentaa yrttitarha, siitä takaa miehen suusta alkaa kuulua tuttua hyräilyä virren tahtiin  😀 .

 

Puutarhakirjallisuutta suomeksi

Kulttuurihistoriallisesti suomalaisuusliike ja vihreäliike kulkivat käsi kädessä jo Mikael Agricolan aikoina.

Hänen rukouskirjassaan Bibliassa vuodelta 1544 löytyy kalenteri, jossa luetellaan koko eurooppalainen keskiaikainen rohtokasvisto.

1600-luvulla kirkonmiesten tekemien suomen kieltä edistävien kirjoitusten rinnalta löytyy myös Elias Tillandzin Catalogus Plantarum, jossa on 496 kasvin luettelo. Luettelosta löytyy niin mauste-, keittiö – kuin koristekasvitkin.

Kansalliseepoksemme Kalevala ilmestyi 1835. Se oli kuvitteellisen menneisyystarun lisäksi myös hyvin realistinen luontokirja. Siinä ihaillaan erämaita ja koskematonta luontoa tuon ajan kansallisromantiikalle tyypillisesti.

Kuvaavaa on, että muinaissuomalaisten ylijumala on metsästäjäkulttuuriin sopiva Ukko, ei suinkaan Raamatun Herra Jumala, joka käyskentelee Eedenin puutarhassa.

Lönnrot oli innokas puutarhuri ja hänen yksi suurista töistään oli Suomen Kasvisto vuonna 1860. Teos loi ammattisanaston myös puutarhureille.

On jopa sanottu, että vasta alkoi suomalainen puutarhaperinne, ainakin ammatillisessa mielessä.

Miten puutarhaa kuvattiin?

Runeberg teki Saarijärven Paavossa propagandaa  Suomen Talousseuran toimintaa tukien siitä, miten päälle tunkeva villi luonto voitetaan sitkeydellä ja rukouksella. Hän ihaili kuitenkin villiä luontoa ja erämaita. Runeberg kirjoitti:

”Ei mikään voi vaikuttaa mahtavammin mieleemme kuin äänettömän sydänmaan metsien syvyys.”

Yrjö Koskisen Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä vuodelta 1852 kertoo:

”Yrttitarhoissa, joita ainoastaan herrojen hallitsemissa taloissa löytyy, viljellään tavallisia kryytimaan kasveja ja monenmoisia kukkasia.

Omenapuu luonnistuu hyvin, mutta tarvitsemme talveksi peitettä juurillensa. Kirsipuuta ei ole täyskasvanutta, mutta saattaapa sekin täällä tuleentua ja hedelmiä antaa.

Talonpoikaisilla on harvoin muuta kryytimaan istutusta, kun tupakki-maansa naveton takana ja välistä muutama kukkas-pöytä, huoneitten vieressä .”

Z. Topelius valisti kansaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Hän opetti, miten Suomen suurin rikkaus on metsä.

Mutta Metsä-Suomen rinnalle hän piirsi myös Viljely-Suomen ja Puutarha-Suomen kuvan, tavoitteet ja tehtävät. Hän sanoi, että jos rikkailla on kauniita puutarhoja, niin ei köyhimpien torpparienkaan pidä jäädä vaille papuja ja kaalia.

Suomalaisten kaksijakoinen asenne

luontoon ja puutarhaan.

Joel Lehtonen kuvasi hienosti kahta suomalaista perusasennetta puutarhaan ja luontoon.

Toinen arvosti korpea ja hyötyä , toinen puutarhoja ja kauneutta.

Putkinotkossa hän kertoo kuinka isäntä katselee huvilansa kuistilta raukeana korvessa ja kivikossa tönkivää vuokramiestään Käkriäistä. Tämä ajattelee pahimpaan louhikkoon puutarhansa rustanneesta isännästään:

”Siihen hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköala, mutta antaapa sitten syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen ryytimaan…”

Käkriäistä sapettaa myös turha työ omenapuiden hyväksi:

”Mutaa mokomille, – ja vahtia piti niitä jäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä.

Olisivat kasvit olleet lanttuja, kaaleja, mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia, ja nyt kun omenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät pienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkämarjoja…”

Korven ja puutarhan vastakohtaisuutta kuvasi myös Pentti Haanpää 1939 julkaistussa jutussaan Kuusipuu. Siinä kuvataan puutarhakoulun elämää pulavuosina.

”Puut ja pensaat rehoittivat pulskasti, ja monenkaltaiset, ällistyttävän värikkäät kukat kukoistivat. Oikea rehevyyden ihme, yrttitarha, keidas erämaassa oli puhjennut pohjolan karuun maaperään.

Johtui mieleen Raamatun luvattu maa, joka tiukkui lihavuudesta ja ytimestä.

Mutta niinpä paikka olikin kasvitarhakoulu. Kolmekymmentä vuotta oli siellä tehty puun ja kukan eteen työtä. Sata nuorta naisihmistä pehersi ja ahersi siellä maan kimpussa joka kesä, pyöreät perät kohti taivasta.

Täytyi siinä karunkin maan muodostua, kolian tulla sileäksi, korven väistyä ja muutoksen tapahtua…”

Kun tähän paratiisiin tuodaan rähjäisen mökin kasvatti Jahvetti, hän suorastaan ärsyyntyy kukista ja kauneudesta.

”On siinä koreutta, muka silmänruokaa! On siinä tehty puun ja kukan päälle työtä…”

Sanoista huokuu järkimiehen salainen halveksunta epäkäytännöllisyyttä ja turhuutta vastaan.

Millainen sitten on se suomalainen puutarha?

Tämä korven ja puutarhan, villin ja vapaan metsän ja hoidetun ja hallitun puutarhan, vastakkainasettelu on selvästi esillä nykypäivänäkin.

Se on usein ihan alitajuntaista. Ajatuksemme siitä, mikä on puutarhassa hyvää tai kaunista kumpuaa usein syvältä sielun maisemista.

 ➡ Jos kunnioitamme villiä ja vapaata, se on meistä myös kaunista ja hienoa puutarhassa.

 ➡ Jos taas arvostamme ihmisen tiukkaa määräysvaltaa ja hallintaa, se näyttäytyy meille kauniina ja hyvänä puutarhanhoitona.

Tottakai makuasioita, mutta ehkä kannattaisi aina välillä uhrata ajatus sille, miksi me oikeastaan näin koemme. Onko kyse meidän ihan omasta ajatuksesta, vai ehkä hyvinkin syvistä tuntemuksista?


Mitä olet sinä mieltä?

Pitääkö puutarhan hoitajan aina taistella luontoa vastaan? Onko pakko valita puolensa; joko villi ja vapaa tai tarkoin hallittu ja määrätty? Molemmat eivät samaan pihaan mahdu?

Vai voisiko se suomalainen puutarhaperinne tarkoittaakin nimenomaan yhteistyötä luonnon kanssa?

Sen hyväksymistä, että meidän puutarhamme ovat osa aivan upean monimuotoista, pohjoista luontoa ja luonnon suorastaan kuuluu pihoissamme näkyä ja olla elävänä ja villinä läsnä.

Voisiko se ”suomalainen puutarha” ollakin sellainen, jossa pohjoinen luonto ja vuodenaikojen vaihtelu näkyy oikein korostetusti? Ei taistelua niitä vastaan, vaan yhteistyössä niiden kanssa?

Olisi todella mahtavaa kuulla sinun ajatuksiasi; millainen on sinusta suomalainen puutarha?


Yhteistyön tekemistä luonnon kanssa opit lisää, kun tilaat Auringontähden Pihakirjeen. Käyn kirjeissä läpi monenlaisia ajankohtaisia puutarhajuttuja käytännönläheisesti.

Opit, miten hoidat pihaasi luonnon ja vuodenaikojen vaihtelun huomioiden, ympäristön kanssa yhteistyötä tehden. Tilaa Pihakirje tuosta alta!

Kommentoi helposti Facebook profiililla!